Blondikohtaukset ovat vaihtuneet tätikohtauksiksi:
Olipa kerran täti ja hänen musakirjastonsa. Ei mikään pikku kokoelma, vaan sellainen, joka sai kovalevynkin huokaisemaan: yli 1700 biisiä, suurin osa muhkeina MP3-järkäleinä. Yhteensä liki 12 gigaa – eli suunnilleen saman verran kuin yhden keskivertoihmisen kärsivällisyys maanantaiaamuna.
Sitten täti hankki uuden puhelimen. Tyylikäs, nopea, moderni… ja täysin vailla muistikorttipaikkaa.
“Ei se mitään”, täti ajatteli vielä optimistisesti. Jotta puhelimessa riittäisi tilaa musalle, niin sehän tarkoitti vain sitä, että kuvia ja videoita pitäisi siirrellä koneelle jatkuvasti.
Koko ajan.
Ikuisesti.
Loputtomasti.
(Ja kyllä, varmuuskopiot menivät verkkolevylle, mutta eihän niitä isoja tiedostoja sieltä puhelimesta käsin poistella – sehän olisi liian helppoa.)
Täti mietti hetken ja totesi: “Eihän tämä ole ongelma. Pienennetään tiedostot!”
Koska maailmassa on työkaluja, ja työkaluilla tehdään asioita, ja asioiden tekeminen on helppoa.
Niinhän sitä luulisi.
Ja sitten — Ahaa!
Täti sai neronleimauksen, sellaisen joka valaisee koko olohuoneen ja vähän naapurin pihaakin: “Minähän voin kaivaa vanhat CD:t ja ripata ne uudestaan OGG-muotoon! Parempi laatu, pienempi koko! Nero minä!”
Eikä niitä levyjä nyt niin paljon ollut.
Muutama vain.
Pieni pino.
Sellainen viaton.
Täti tarttui toimeen. CD toisensa jälkeen sujahti koneeseen.
Klik: Rip disk.
Klik: Rip disk.
Klik: Rip disk.
Ja sitten vastaan tuli miesvainaan levyhylly.
Täti pysähtyi hetkeksi.
“Hmm… meillä oli kyllä hieman erilainen musiikkimaku…”
Mutta koska täti oli tehokas ihminen ja vauhti oli jo päällä, hän teki ainoan loogisen päätöksen:
“Ripataan nyt nämäkin.”
Olisihan siinä voinut vaikka kuunnella vähän etukäteen.
Ihan pikkiriikkisen.
Testata.
Maistaa musiikillisesti.
Mutta ei.
Levy koneeseen.
Rip disk.
Seuraava levy.
Rip disk.
Ja seuraava.
Rip disk.
Aika kului. Kovalevy täyttyi. Täti oli tehokas. Täti oli järjestelmällinen. Täti oli unstoppable.
Kunnes koitti totuuden hetki.
Musakirjasto:
yli 3600 biisiä.
Liki 20 gigaa.
Hiljaisuus.
Täti avasi soittolistan.
Sieltä pärähti räppiä.
Sitten hiphoppia.
Sitten teknopoppia.
Ja vielä vähän lisää räppiä, varmuuden vuoksi.
Täti istui paikallaan.
Hyvin hitaasti hän tajusi tilanteen.
Niinpä hän vietti seuraavat päivät elämästään poistellen biisejä yksi kerrallaan, kulmat kurtussa ja ilme kasvoillaan, joka oli yhdistelmä syvää viisautta ja lievää eksistentiaalista kriisiä.
Ja siinä hän istui, koneen ääressä, klikkaillen deleteä rytmikkäästi kuin kohtalon oma DJ, ja mietti:
“Ehkä… ihan ehkä… olisi kannattanut kuunnella ensin.”
